Onnesta epätoivoon.


Eilen oli terapiapäivä. Kylläpä teki hyvää. Sain perspektiiviä omiin näkemyksiin, ajatuksiini, omaan elämään.

Hieman värivivahteita musta-valkoiseen ajatteluun. Jos ei nyt räikeitä värejä. Niin ainakin harmaan eri sävyjä.

Meille suositeltiin pariterapiaa. Mielenkiintoista miten sekin tuli tavallaan yllätyksenä. Ettei ainoat vaihtoehdot ole kärvistellä tai erota.

Juttelimme mieheni kanssa asioista ja hänelle ajatukseni tulivat täysin yllätyksenä. Avioliittomme on hänen mielestään onnellinen. Tai ei hän sitä sanaa käyttänyt. Hän sanoi, ettei meillä huudeta tai lyödä. Riittääkö se? Voiko ihmiset kokea asiat, niin täysin erilailla? Mikä tärkeintä, hänkin on valmis terapiaan.

Yritin heti tänään soittaa perheneuvolaan. Sinne on puhelinaika maanantaisin ja torstaisin klo.10-11. Jätin kuitenkin vastaajaan viestin ja soittopyynnön.

Jonot ovat varmasti ihan mahdottomat. Odotellessa voi ehkä kirkolle saada joitain keskusteluaikoja. Mietin sitä sitten, kun perheneuvolalta saadaan joku vastaus.

Älkää ymmärtäkö väärin. Suhteessamme on paljon hyvää. Rakastan miestäni to-del-la paljon. Ja kun minulla menee huonosti voin luottaa häneen 110%:sti.

Jotain on kuitenkin pahasti pielessä. Jotain sellaista mistä en saa täysin kiinni. Jotain minkä ajattelen monesti kuvittelevani, keksiväni. Se tuttu laulu. Kun tunteeni eivät ole totta. Kun uskon traumojeni puhuvan nykyhetkeä enemmän.

En tästä aiheesta avaa nyt enempää. Nämä ovat kuitenkin minun ja mieheni välisiä asioita. Mutta halusin kertoa vähän jotain, jos vaikka joku satttuu painimaan samojen asioiden äärellä. Niin tiedäthän? Et ole yksin.

Itseäni piti taas muistutta, kuinka avioliiton eteen täytyy tehdä töitä. Eikä pitää toista itsestäänselvyytenä. Kattaa välillä pöytä kauniisti kynttilöin, kukkineen päivineen. Laittaa mekko päälle, hieman huulipunaa ihan vaan toista varten.

Jos sitten kaikesta huolimatta päädytään asumaan eri osoitteisiin voi katsoa peiliin ja tietää tehneensä kaikkensa. Se on kuitenkin ihan viimeinen vaihtoehto. Pidän avioliittoa pyhänä. Lupauksena, joka on sitova.

Vähän meinaa suorittaminen nostaa taas päätään. Tietyt asiat pitää vaan tehdä ja mieluusti tietyssä järjestyksessä. Niitä asioita tulee koko ajan lisää.

Nyt, kun rupesi lunta satamaan huomaan kuinka poikki olen. Itku tulee, kun ajattelen, että lumitöihinkin pitää vielä taipua.

Suoritan tämän koko ajan, jonka mieheni on töissä. Pitäähän mun ansaita oma olemassaoloni. Mulla on toipumisellekin aikataulu.

Ja ollessani yksin kotona olen syömättä. Täytyyhän mun kärsimällä ansaita loppu päivän ruuat. Rankaisua, itsensä ruoskimista ylensyönnillä tai syömättömyydellä.

Tämä kirjoitus lähti onnesta päättyen alakuloon…

En vaan jaksa. Viekää mut pois täältä.

Koska, jos en nyt jaksa tehdä niitä lumitöitä, niin mun aivoissa se asia on, niin ettei millään muullakaan ole mitään väliä ja kaikki on totaalisen turhaa.

Mitä mun mieskin ajattelee? Tulla väsyneenä kotiin ja hyvä, kun saa autoa pihaan ajettua. Se tuntemani häpeä olisi hirvittävä.

Minä jään painimaan näiden ajatusteni kanssa ja katson kuka voittaa.

Muista sinä ystäväni olla itsellesi armollinen ja rakastaa itseäsi sekä läheisiäsi.


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.